Pre-Tribe

Slade

Slade ei tiennyt kuinka kauan oli ollut siellä. Ehkä oli kulunut tunteja, ehkä päiviä. Valaistuksestakaan ei voinut päätellä oliko yö vai päivä, koska se pysyi vakiona. Slade epäili että ei ollut itse asiassa kumpikaan; että hän oli jossakin oudossa olotilassa hämärän rajamailla, jossa todellisuus ja unet sulautuivat yhdeksi. Voi hitsi, hänestä oli tietämättään tullut osa elävää ja hengittävää kauhutarinaa.
Hän sulki silmänsä ja veti syvään henkeä, keskittyi lämpimään ilmaan, joka kulki hänen kurkusta vatsaan saakka. Hän yritti estää jalkojaan vapisemasta, jännittäen, ja sen jälkeen rentouttaen jokaista kehonsa lihasta. Hän tunsi vähän ajan päästä rauhoittuvansa, ja pyrki rentoutumaan niin hyvin kuin saattoi. Hänen mielensä harhaili etäisiin paikkoihin ja aikaan, hän tunsi silmissään polttavat kuumat kyynelet.
Slade oli joskus ollut onnellinen, hän oli varma siitä. Hän ei muistanut tarkkaan milloin ja miten, mutta hänellä oli epämäärisiä muistoja naurusta, halauksista, hyvästä ruuasta, ja rakastamiensa ihmisten seurasta. Ihmisistä jotka olivat rakastaneet häntä. Elämästä…
***
Juna-asema oli yhtä kiireinen kuin se oli aina ollut ja Slade nautti jokaisesta hetkestä siellä. Istuessaan laituri 7:lla, kahvilamyymälän ulkopuolella, jossa myytiin jotain ruuaksi kelpaavaa, Slade katseli ohikulkevia ihmisjoukkoja.
Slade oli viidentoista vanha eikä voinut kuvitella mitään kiehtovampaa kuin muuttaa joskus pois kotikylästään. Se ei käynyt päinsä sillä hetkellä, joten hän teki sitä mikä oli melkein yhtä mukavaa – katseli kun toiset ihmiset matkustivat pois sieltä.

Greendale, (suom. ’Viherlaakso’) loistokas Greendale. Puiden reunustamat kadut, siirtomaatyyliset kodit valkoisine paaluaitoineen. Leikkikenttä täynnä hyvin puettuja tenavia ja vielä paremmin pukeutuneita äitejä. Bensa-asema ja pieni ostoskeskus. Greendale oli hyvä valinta niille jotka halusivat elää maalaiselämää lähellä isoa kaupunkia.
Idyllinen ja hiljainen Greendale oli hieno paikka asua. Toisista pidettiin huolta ja kaikki tunsivat naapurinsa – yleinen tapa oli jäädä juttelemaan ja juoruamaan piha-aitojen ylitse. Ja jos kyläihmisten leveät hymyt alkoivat joskus kyllästyttää(vaikka se olikin harvinaista), niin aina saattoi nousta junaan ja matkustaa Ferndaleen tai Hewhaveniin tai mihin tahansa isompaan lähikaupunkiin. Clevedon Cityynkin pääsi kuljettuaan jonkun matkaa pohjoista ajolinjaa.
Elämä 876 Yeardly Avenue:lla oli kuin oppikirjasta. Grace oli ensimmäisen luokan opettaja ja tykkäsi vapaa-ajallaan käydä kirjastossa. Hän oli myös tunnettu siitä, että teki kylän parasta omenapiirasta. Grace oli ystävällinen niin lapsille kuin vanhuksille, sekä myös loukkaantuneille ja sairaille pikkulinnuille ja eläimille, joita tuotiin välillä hänen luokseen hellään ja rakastavaan huomaan.
Garth oli ajokoulun opettaja. Hänen omistautumisensa ja kärsivällisyytensä työlleen olivat ilman muuta jotain ihailtavaa. Suurin osa kaupungin nuorisosta olivat ilmoittautuneet Garthin ajokouluun, ja isää hellästi nimitettiin ’Vihreä valo Garthiksi’, koska hänen oppilaat eivät koskaan reputtaneet ajotestissä.
Carla oli kylän lemmikki. Blondi, pitkä ja hoikka Carla harrasti cheerleadingia, hän oli ystävää kaipaavien kaveri ja hänellä oli myös paljon suosittuja ystäviä, hän järjesti usein juhlia ja kutsui heitä yökylään. Kaikki rakastivat Carlaa. Hän oli aurinkoinen luonne eikä häntä koskaan nähty pahantuulisena tai apeana niin kuin suurin osa hänen ystävistään saattoi joskus olla.
Sladen elämä oli kaikin puolin mainiota. Hänellä oli paras sisko; hänen vanhempansa olivat enkeleitä jotka rakastivat häntä ehdoitta. Hänen isovanhempansa olivat valmiita auttamaan ihan pienestä pyynnöstä ja heillä oli tapana aina antaa muutama dollari lapsille ryppyisissään mutta hyvin hoidetuissa käsissään. Sedät ja tädit asuivat lähistöllä isohampaisine lapsineen, hemmoteltuine koirineen ja pihalla olevine uima-altaineen.
Sellaisesta elämästä suurin osa saattoi vain uneksia. Sladelle kuului se kaikki. Hänen perheessään ei ollut mitään vikaa. Hän ei jäänyt paitsi mistään. Sladelle sallittiin itsenäisyyttä ja samaan aikaan hän tiesi saavansa vanhemmiltaan tukea, jos joutuisi ongelmiin – mitä ei kyllä koskaan tapahtunut. Hänellä oli laumoittain ystäviä, joten hän ei ollut koskaan yksinäinen. Ystävät olivat kaikki yhtä hyvännäköisiä, hauskoja ja viileitä.
Silti Slade halusi lähteä pois Greendalesta. Hän halusi nähdä millaista elämä olisi tämän kauniin seudun ulkopuolella. Niitä paikkoja jonne hän voisi mennä ja keitä hän voisikaan tavata. Selviytyisikö hän elämässä ilman vanhempiensa tukea ja ystäviensä ihailua. Hänellä oli villi järjetön tunne, että tuolla jossain oli pala häntä itseä ja hänen täytyi selvittää mikä ja löytää missä se oli.
Slade oli kärsinyt levottomista jaloista jo pitkän aikaa ja tilanteeseen auttoi vain asemalla istuminen ja se että unelmoi päivästä, jolloin voisi lähteä iäksi pois kotikylästä. Hän piti siitä äänestä, kun junat lähtivät matkaan ja veivät ihmisiä sellaisiin paikkoihin, joissa hän ei ollut koskaan käynyt.
Hän rakasti dieselin hajua ja asemien askellusta ja vilinää, kun matkustajat kiirehtivät vaunuihinsa, ja etsivät innokkaina hyvän paikan ikkunan vierestä, jotta voisivat katsella maailmaa, kun se viuhahti ohi heidän matkatessa jonnekin muualle.
Slade odotti aina näitä hetkiä, jolloin hän saattoi istua yksinään ja antaa ajatuksen lentää. Hän unelmoi kaukaisesta elämästä, joka olisi täynnä seikkailuja ja uusia määränpäitä. Uudesta alusta joka sallisi hänelle mahdollisuuden todistaa olevansa se mies joka tiesi olevansa. Hän istui tuntikausia kahvilamyymälän ulkopuolella unelmiinsa uppoutuneena ja pähkäili sitä tunnetta joka käski häntä ‘etsimään itseään’ ...
Mutta enimmäkseen hän muisteli sitä päivää, jolloin eräs tärkeä ihminen oli muuttanut pois...

Osa 2

Oli satanut usean tunnin ajan. Sellaista kevyttä sadetta joka kastelee luita ja ytimiä myöten. Sladesta tuntui kuin sade olisi yltänyt hänen sieluun saakka.
Oli harvinaista, että Greendalessa satoi. Vuoden ympäri yleensä aina paistoi aurinko, jopa talvella. Kun Slade siis heräsi seuraavana aamuna ja edelleen vaan satoi koko päivän, niin hänestä tuntui kuin se olisi ollut merkki jostain pahaenteisestä, hän aavisti että hänen elämässään oli tapahtumassa jokin peruuttamaton muutos.
Istuessaan sängyllään Slade kehysti käsillään valokuvaa – ainoaa kuvaa tuosta ihmisestä, jonka hän oli säilyttänyt. Muut kuvat hän oli raivon vallassa heittänyt pois tai polttanut.
Slade katsahti ulos ikkunasta kuullessaan joidenkin lapsien huutavan alapuoleisella kadulla. He juoksivat liikkuvan bussin perään ja yrittivät väistellä putoilevia sadepisaroita.
Sadetta… Niin kuin silloinkin, kun tuo henkilö oli lähtenyt pois. Se päivä oli muuttanut hänen elämänsä.
***
Slade oli ollut yhdeksän vanha. Hän rakasti elämää; jokapäiväistä leikkimistä ja hauskanpitoa, ja tiesi, että illalla hänen suosikki-ihminen lukisi hänelle sadun: nimittäin hänen äitinsä.
Äiti piti Sladen maailmaa koossa. Isä oli mahtava, mutta hän oli paljon työnsä puolesta ajelemassa, ja Sladella ja hänen äidillä oli mukavaa yhdessä. Heistä oli hauskaa seurata kun hämähäkit kutoivat verkkojaan ja kissat leikkivät perhosten kanssa, löytää pilvistä muodostuvia hahmoja, katsella lammen pintaan muodostuvia väreitä heidän heitellessä sinne leipää.
Yllättäen Angien mieliala oli kuitenkin muuttunut. Näihin hetkiin saakka hänellä oli aina ollut aikaa pojalleen, mutta viimeisten muutaman päivän aikana Slade oli huomannut, että Angie käyttäytyi etäisesti, ja kun äiti lakkasi lukemasta perinteeksi käynyttä iltasatua, Slade tiesi että jokin oli vialla.
Eräänä yönä Slade kuuli äidin ja isän riitelevän. Äiti sanoi jotain siitä että palaisi takaisin sinne minne kuului; hän tarkoitti – sen miehen luokse joka tiesi miten kohdella häntä.
Slade itki itsensä uneen sinä yönä, ja hänen herätessä seuraavana aamuna, satoi ja äiti oli poissa.

Garth ei voinut koskaan täysin selittää mitä oli tapahtunut – ehkä hän ei itsekään ollut varma – ja Slade jäi vähäksi aikaa ilman huolenpitoa, kun Garth yritti saada oman elämänsä järjestykseen.
Slade vetäytyi omiin oloihinsa muutamaksi kuukaudeksi ja piileskeli puumajassa iltaisin, katseli tähtiä ja mietti mahtoiko hänen äitinsä katsella niitä yhtä aikaa ja ajatella poikaansa.
Kuten kuka tahansa yhdeksänvuotias, niin myös Slade alkoi ajatella olevansa itse syypää siihen, että äiti hylkäsi heidät, että ehkä hän ei ollut käyttäytynyt tarpeeksi kiltisti, hän olisi voinut poimia lelunsa maasta kun pyydettiin eikä olla niin nenäkäs.
Hämmennys muuttui vähitellen raivoksi, Sladen menettäessä toivoa siitä että äiti tulisi enää takaisin ja hän hankkiutui eroon kaikista äidistä muistuttavista tavaroista – paitsi yhdestä kuvasta..
Jostain syystä Slade ei ollut pystynyt heittämään pois kuvaa äidistä, jossa tämä oli raskaana ja odotti häntä. Äiti näytti siinä valtavan onnelliselta ja Slade koki hieman lohdullisena tietää, että ainakin tuolloin hän oli tehnyt äidistään onnellisen.
Garthin elämään saapui Grace, ja Slade otti uuden äitihahmon vastaan avosylin – hän tarvitsi epätoivoisesti rakkautta ja huolenpitoa, jota sai Gracelta. Se oli kuin parantavaa lääkettä nuoreen sieluun, joka oli hiljalleen alkanut katkeroitua.
Oli sitä paitsi mahtavaa saada isosisko, jota saattoi ärsyttää! Slade alkoi tulla ulos kuorestaan ja sai jälleen uusia ystäviä, ja pystyi nauttimaan jälleen elämästä.
Mutta hän tunsi yhä, että osa hänestä oli kateissa ja joskus keskellä yötä hän tuijotteli ulos ikkunasta ja toivoi olevansa jossain muualla, missä ikinä hän voisi tuntea itsensä kokonaiseksi jälleen.

Slade hätkähti kuullessaan auton oven paukahtavan. Hän ravisteli itsensä mietteistään ja palautti ajatuksensa nykyhetkeen. Jopa silmät suljettuina Slade tiesi että satoi yhä. Hän saattoi kuulla pisaroiden tipahtelevan katolle.
Slade huokaisi – TV:stä ei tullut mitään hyvää, tietokone oli korjattavana, äiti ja isä koko päivän poissa, Carla leikkauttamassa tukkaansa.
Slade vaelsi ullakolle. Hän naurahti itsekseen muistaessaan milloin oli viimeksi käynyt siellä. Hän oli ollut seitsemän vanha ja oli onnistunut lukitsemaan itsensä sisälle. Hän oli ollut kauhuissaan kuunneltuaan tuulen vihellystä räystäissä, kunnes äiti oli kuullut hänen nyyhkytykset ja tullut pelastamaan hänet sieltä.
Kun Angie oli nähnyt pikku poikansa yltä päältä pukeutuneena isoihin vaatteisiin, jotka oli löytänyt ullakon arkuista, hän remahti nauramaan niin raikuvasti että kompastui ja satutti polvensa. Garth oli löytänyt heidät silloin istumasta pölyisellä ullakon lattialla kyynelet silmissä ja rutisti heidät tiukkaan halaukseen. Iloisia aikoja…
Slade rupesi aukomaan laatikoita ja arkkuja, nauraen joillekin löytämilleen tavaroille – vanhoille piirtämilleen kuville, joillekin vaarin vaatteille, jotka yhä tuoksuivat Old Spicelle ja hatuille jotka olivat olleet muodissa joskus viime vuosisadalla.
Ja sitten hän sen löysi, se oli hautautuneena isän vanhojen farkkujen taskuun; kirje…

Osa 3

Slade rypisti kädessään olevan kirjeen.
Toinen lapsi - Angie oli saanut toisen lapsen...
Slade ei voinut uskoa sitä. Hänen äitinsä, hänen kaikista paras ystävänsä – hänellä oli kokonainen elämä jossain, johon Slade ei isänsä kanssa kuulunut. Ihan kokonaan toinen perhe…
Sireenin ääni herätti Sladen mietteistään.
Uusi ambulanssi vei jälleen uutta henkilöä eristetylle osastolle.
Ei se auttaisi mitään, Slade ajatteli itsekseen, tämä virus tappaisi lopulta heidät kaikki…
Garth kuoli aivan ensimmäisenä. Hyväkuntoinen Garth oli viimeinen henkilö jonka kukaan olisi epäillyt sairastuvan ja heikentyvän kuoliaaksi virukseen. Isokokoinen mies oli lyhyessä ajassa vain varjo itsestään, ja melkein yhden yön kuluessa Sladen täytyi hyväksyä se että hänen isänsä teki kuolemaa.
Aluksi sitä epäiltiin aivokalvontulehdukseksi. Garth oli kärsinyt järisyttävistä päänsäryistä viikon ajan ja oli joutunut perumaan kaikki ajotuntinsa, sillä pystyi kivusta johtuen hädin tuskin näkemään eteensä. Lääkäri oli suhtautunut kysymyksiin kiertelevästi ja hän otti Garthista koeputkittain verta, mutta ei kyennyt selittämään mikä oli oikeastaan aiheuttanut Garthin oireet.
Carla oli saapunut eräänä iltana kotiin silmät selällään järkytyksestä. Hänen seurustelukumppaninsa äiti oli juuri viety ’eristetylle osastolle’ ja perhe oli joutunut karanteeniin. Carla kertoi oireiden olleen samantapaisia kuin Garthilla.
Slade halusi tietää mitä oli meneillään ja mitä ’eristetyllä osastolla’ oikeastaan tarkoitettiin. Hän oli suuttunut ajatellessaan, ettei Jimin äitiä viety sairaalaan saamaan asianmukaista hoitoa. Hänet oli kuitenkin keskeyttänyt koputus ovelta, ja pian hänen omaa isäänsäkin oltiin viemässä ’eristetylle osastolle’.
Carla ja Slade olivat vaatineet että heille kerrotaan mistä oli kyse ja mikä ’eristetty osasto’ oli. Ensihoitaja ei voinut kertoa heille mitään ja neuvoi heitä vähän rentoutumaan, ja että seuraavana aamuna he kuulisivat vastauksia itse presidentiltä joka pitäisi ilmoitustilaisuuden.
Odotettuaan pitkän yön yli murehtien ja pähkäillen sekä vaeltaen levottomana portaissa, Slade istui siskonsa ja äitinsä kanssa aamulla tv:n ääreen katsomaan lähetystä. Presidentti kertoi kansalaisille, että jotain suurta olisi tapahtumassa, eivätkä asiat palaisi enää koskaan ennalleen.
Slade vietti seuraavan päivän hämmentyneessä tilassa. Hän meni juna-asemalle tarkoituksena rentoutua ja saada vähän tolkkua juuri kuulemaansa.
Mutta asema oli täynnä vanhempia, jotka olivat tulleet sinne lastensa kanssa saattamaan heitä matkaan. Nämä olivat ensimmäiset evakuoinnit. Lapset olivat itkuisia, äidit hysteerisiä, isät huusivat armeijan miehille, jotka ohjasivat lapsia junavaunuihin, armeijan miehet huusivat käskyjä yhtenä hetkenä ja toisena pyyhkivät silmästä karkaavaa kyyneltä.
Slade pudisti päätään epäuskoisena. Hän pohti mahtoiko hän nähdä jotain hullua painajaista, mutta hän tiesi ettei niin ollut. Tällainen maailmasta oli tullut, tämä oli totta.
Kotona asiat eivät olleet paljon paremmin. Carla oli pidätetty poikaystävänsä Jimin kanssa, kun hän oli yrittänyt tunkeutua eristetylle osastolle. Grace huolehti itsensä kipeäksi Carlan ja miehensä vuoksi. Garthista ei ollut kuulunut mitään sen jälkeen kun hänet oli viety pois, ja Grace oli saanut juuri kuulla, että hänen veljensäkin oli haettu pois.
Hysterian alkaessa vähitellen tarttua Graceen, hän tunnusti Sladelle että hänkin oli kokenut järkyttävää päänsärkyä. Grace halusi tavata lääkärin, jotta saisi jotain kipulääkettä, mutta Slade ei sallinut hänen. Hän oli huolissaan siitä, että Grace joutuisi eristetylle osastolle, jos hän ei varoisi eikä Slade aikonut sallia sitä, että menettäisi vielä yhden perheenjäsenen.
Slade sai äitinsä taivuteltua ja tämä meni sänkyynsä makaamaan, Sladen jäädessä pyyhkimään hänen otsaa kylmällä pyyhkeellä. Slade ei voinut ymmärtää miten tällaista saattoi tapahtua. Niinkuin maailma olisi kaatunut ylösalaisin ja taivas oli vajoamassa, kaikki oli mennyt sekaisin…
Ihmiset huusivat alapuoleisella kadulla. Slade juoksi ikkunan luokse katsomaan mitä tapahtui, eikä ollut yllättynyt nähdessään kuinka Brian-naapuria kärrättiin pois ambulanssissa samaan aikaan kun vaimo Claire jäi parkumaan tielle kuin vähäjärkinen.
Ihmiset menettivät järkensä – kuka saattoi syyttää heitä, kun elämä oli syöksynyt tuntemattomaan. Painajaismaisesta oli tullut todellisuutta.
Slade istui naisen vierellä jota kutsui äidikseen, ja piti lujasti hänen kättä. Samalla hän vannoi mielessään, että hän tekisi jotakin, mitä tahansa mikä toisi vähän selkoa siihen mitä ympärillä tapahtui…

Osa 4

Kapinoiden melu kaikui Sladen korvissa. Hän kyykistyi piiloon roskatynnyreiden taakse.
Jengit heittelivät kiviä ikkunoiden läpi, juoksivat pakoon TV laitteiden ja stereoiden kanssa, kävivät ryhmien kimppuun, jotka muodostuivat armeijan kadeteista ja jotka yrittivät urhoollisesti hallita tilannetta.
Slade vilkuili ympärilleen – hän oli epätoivoisen väsynyt. Joka paikkaa koski, hänen vatsansa oli kipeä ja hän ei muistanut milloin oli viimeksi saanut nukkua.
Slade käpertyi lattialle roskien sekaan ja sulki silmänsä…
*
Slade oli löytänyt kaapista pölyttyneen luurangon – Sladen jatkaessa kirjeen lukemista, hän sai huomata, että niitä oli itse asiassa muutama! Luetut rivit paljastivat, että hänen perheessään oli aineksia vaikka Broadway näytelmään.
Grace oli ollut Garthin ensirakkaus, ja Carla ja Slade olivat syntyneet vanhempien ollessa itsekin vasta lapsia, nuoria rakastuneita ja ilman avioliiton kahleita.
Gracen vanhemmat olivat yrittäneet kaikkensa hallitakseen tilannetta, ja molempien lapsien synnyttyä he olivat yhdistäneet voimansa ja vaatineet Gracea hakeutumaan opettaja koulutukseen.
Gracen vanhemmat ryhtyivät huolehtimaan Carlasta. Garthin vanhemmat ja Grace olivat sitä mieltä, että Garthin täytyi oppia vastuuntuntoa ja näin ollen päätettiin, että hän ryhtyisi poikansa, Sladen huoltajaksi.
Garth rakasti lapsiaan ja näki Carlaa niin usein kuin pystyi. Hän ikävöi Gracea ja rakkauskirjeitä vaihdettiin tiheään valtioiden välillä.
Gracen ja Garthin vanhemmat eivät puuttuneet lastensa tapailuun lomilla, mutta ajan kuluessa tapaamiset harvenivat, Gracen ja Garthin tottuessa elämään tahoillaan ilman toista. Ei kulunut vuottakaan, kun he pitivät toisiinsa yhteyttä vain kysyäkseen mitä lapsille kuului.
Garth tapasi Angien ostaessaan marketista vaippoja. Pikku-Slade ojentautui aina ruokakaupassa vetämään hyllyltä tavaroita, ja Angie sattui kerran olemaan juuri tulilinjalla. Suuri vaippapino sortui hänen yllensä ja ponnahti hänen päähän ja vasten suurta masua.
Se ei välttämättä ollut rakkautta ensi silmäyksellä niin kuin sanotaan, mutta Angie ja Garth huomasivat, että heillä oli paljon yhteistä…
Angie kävi samaa opettajakorkeakoulua kuin Grace. Angie vietti aikaa Gracen ja tämän poikaystävän Andreaksen, sekä oman poikaystävänsä Jacksonin kanssa. Ja nyt hän odotti tälle lasta.
Angie oli lähetetty asumaan tätinsä luokse Greendaleen ja hänestä tuli Garthin kanssa läheiset ystävät. Kun Angien lapsi oli syntynyt, Garth ajoi tuoreen äidin takaisin kotiin Jacksonin luokse.
Angie ei oppinut tyytymään perhe-elämään sen jälkeen, kun oli ehtinyt hyvin tutustumaan Garthiin. Hän tunsi repivää ristiriitaa Jackson-rakkaan ja Garth-ystävän välillä. Hän tunsi Garthin olevan ainoa mies joka pystyi täysin ymmärtämään häntä. Angie oli julistautunut mustalaiseksi ja tunsi kutsumuksekseen kulkea tunteidensa viitoittamaa tietä.
Hän muodosti ihmissuhteita ja hänellä oli todellisia tunteita ihmisiä ja paikkoja kohtaan, mutta hän ei vaan kyennyt pysymään yhdessä paikassa saman henkilön kanssa kovin pitkään. Määrittämättömän ajan päästä hänen jalkoihin tuli kutina ja hänen täytyi juosta pois. Mitä hän juoksi pakoon tai minne, sitä hän ei tiennyt – mutta hän tunsi että hänen täytyi toimia niin.
Angie jakoi elämänsä Jacksonin ja Garthin välillä ja oli monen vuoden ajan uskoton. Osan siitä ajasta hän eli Garthin ja Sladen kanssa. Ja sitten hän palasi Jacksonin luokse. Aina juoksien.
Mitä Garthiin tuli, hän uskoi Angien poissaollessaan viettävän aikaa poikansa kanssa. Jackson puolestaan uskoi Angien selitykseen, että hän oli ollut hoitamassa sairasta tätiään.
Angie rakasti kaikkia elämänsä miehiä – Garthia, Sladea – Jacksonia ja Megaa. Mutta Jacksonin lähdettyä sotaan, Angie koki, että oli aika palata oikean poikansa luokse, ja hän jätti Garthin ja Sladen kokonaan, tukahduttaen mustalaisluonteensa toistaiseksi.
Ikään kuin tähdet olisivat ottaneet uuden muodon taivaalla, tai kuin joku olisi tehnyt taikojaan, Grace ihmeellisesti palasi Garthin elämään juuri kun se oli pirstaleina Angien hylättyä hänet ja Sladen.
Nuoruuden pari oli näin palannut yhteen ja elivät perheenä mikä tuntui aivan luonnolliselta. Garth ja Grace eivät halunneet ottaa mitään riskiä nyt kun olivat palanneet yhteen ja päättivät pitää salaisuudet omana tietonaan ja nauttia vaan mukavasta perhe-elämästä…
*
Slade tunsi herätessään, kuinka joku oli tarttunut häneen ja nosti häntä pystyyn. Hän ei voinut nähdä mitään, ja tajusi, että hänen silmien peittona oli side.
Häntä lähdettiin raahaamaan perässä kovakouraisesti, eikä Sladella ollut voimia tai tahtoa taistella vastaan.

Osa 5

Slade oli aivan uupunut. Hän ei kertaakaan vastustellut, kun häntä raahattiin kaupungin katujen poikki. Vaikka Sladen silmien edessä oli side, hän oli tietoinen hajuista, äänistä ja niistä tuntemuksista joita kaupunki hänessä herätti hänen kulkiessaan sen läpi. Kuului tavanomaista lasin rikkoutumista, nuotioiden sytyttämisen ääniä ja melua, kun nuoret huusivat toisilleen ja tappelivat keskinäisestä valta-asemasta heidän kaikkien entisessä kotikaupungissa.
Slade tunsi muutoksen maaperässä tallottuaan ensin päällystettyjä kaupungin katuja roskien joukossa, jonka jälkeen he olivat siirtyneet maaseudulle. He pysähtyivät muutaman kerran levähtämään, jolloin Slade työnnettiin tylysti maahan ja hänelle sallittiin pullosta siemaus likaista vettä. Ryhmä saavutti lopulta päämääränsä. He nousivat karikkoista rinnettä ja menivät sisään jonnekin, jonka Slade päätteli luolaksi.
Ilma oli selvästi kostea ja Slade vaistosi aavemaisina ympäröivät seinät. Ryhmän henkilöt jotka olivat tähän saakka vain murahtaneet toisilleen jotain epäselvää, asettuivat nyt luolaan ja juttelivat matkastaan ja mitä tavaraa he mahtaisivat saada palkkioksi. Slade jäi yksinään nurkkaan, kylmissään ja epävarmana. Sladessa heräsi pelon tuntemus, kun puhuttiin palkkiosta, ja Slade ihmetteli mitä he tekisivät hänelle.
Sladen silmillä oli yhä side, mutta senkin läpi hän erotti muutoksen valaistuksessa, kun nuotio sytytettiin. Hän venytti jalkojaan sen verran kun kykeni saadakseen näin osansa tulisijasta hehkuvasta lämmöstä. Hän vaipui levottomaan uneen, kunnes heräsi jälleen ja loppu yö kului palellessa, ja kelaten läpi painajaisia.
Slade tyrkättiin hereille seuraavana aamuna ja hänet kuljetettiin pienempään luolaan. Hänen silmien edestä poistettiin side ja Slade näki ensi kertaa vilaukselta vangitsijansa. Kuten hän oli arvellutkin, he olivat isoja rajuja korstoja ja Slade vakuuttui siitä, että pakeneminen tulisi olemaan hankalaa.
Jäätyään yksin Slade ryhtyi tutkimaan ympäristöään. Vajaan kahden neliömetrin alueella ei ollut tilaa oikeastaan tehdä muuta kuin kyhjöttää paikallaan. Yhden soihdun valossa, joka oli jätetty häntä varten palamaan, Slade pystyi erottamaan seinällä olevat karkeat piirrokset ja päätteli niistä, ettei ollut ensimmäinen vanki, joka oli majaillut siellä.
Slade totutteli uuteen elämäntapaan ja rutiinit tulivat pian hänelle tutuiksi. Päiviä kului – ehkä viikkoja. Slade ei tiennyt, sillä ei koskaan nähnyt päivänvaloa.
Vartijat herättivät Sladen joka päivä (tai ilta) ja antoivat hänelle vettä ja leivänpalan tai kourallisen marjoja. Slade ei silloinkaan koskaan nähnyt ketään vankeja, kun hänet muutaman tunnin välein vietiin wc:hen ja hän sai samalla venytellä jalkojaan. Vaikka Slade ei nähnytkään muita vankeja, niin hän tiesi, että he olivat siellä. Hän oli kuullut heidän valitusta pimeydessä ja Slade päätteli siitä tavasta miten ääni luolassa kaikui, että sinne oli rakennettu paljon pieniä luolia joissa jokaisessa asui joku vanki.
Slade ei koskaan puhunut eikä taistellut vastaan. Hän ainoastaan kuunteli ja yritti päätellä mahdollisimman paljon äänien perusteella, jotka kaikuivat kallioseinämistä.
Ajan kuluessa Slade vähitellen sai koottua kokonaisen kuvan palapelistä ja ymmärsi suunnilleen miksi häntä pidettiin siellä vankina ja ketä hänen vangitsijansa olivat. Ehkäpä johtuen siitä seikasta, että Slade oli aina hiljaa, vartijat alkoivat puhua hänen edessään, ja heidän puheista Slade ymmärsi että nämä olivat palkkionmetsästäjiä, jotka oli lähetetty etsimään jonkun kaipaamaa henkilöä. He pitäisivät henkilöä vankina kunnes henkilöstä pyydetty hinta oli maksettu.
Jengi oli ruokaan ja tarvikkeisiin nähden kerännyt mukavasti varallisuutta, eikä heillä näyttänyt olevan ketään varsinaista johtajaa. He olivat vain ryhmä kovia nuoria, jotka ahneus oli tuonut yhteen.
Slade sääli heitä oudolla tapaa. He olivat kokeneet niin paljon kauhua ja menetystä, ettei hän voinut syyttää ketään siitä tavasta miten he käyttäytyivät. Slade jatkoi elämäänsä omissa oloissaan, ja sinä aikana kun hän asui vankilassa, hän yritti solmia oman rauhan suhteessa siihen kaikkeen mitä oli kärsinyt ja menettänyt. Oli mahdotonta saada mitään todellista selkoa siihen mitä Viruksen leviämisen jälkeen oli tapahtunut, puhumattakaan siitä suuresta valheesta, johon vanhemmat olivat osallistuneet hänen syntymästä saakka…

Vartija tuli eräänä aamuna herättämään Sladen ja kertoi että joku oli maksanut hänen hengestään vaaditun palkkion ja odotti häntä ulkopuolella.
Slade sokaistui päivänvalosta päästyään ulos luolasta. Slade ei tiennyt kuka oli halunnut maksaa hänen vangitsemisestaan palkkionmetsästäjille. Joku johdati Sladen hellävaroin kauemmas luolien luota. Slade ja hänen tuntematon seuralainen pysähtyivät pian joen varteen lepäämään, mistä Slade oli kiitollinen, sillä hänen jalkansa olivat hyvin heikot niin pitkän ajan jälkeen, jonka hän oli viettänyt pienessä tilassa kyhjöttäen.
Maatessaan puun alla, Slade tunnisti henkilön. Hän ei voinut erehtyä rauhoittavasta äänestä ja hänen näkönsä tottuessa paremmin päivänvaloon, Slade ilahtui mielettömästi tunnistaessaan siskonsa Carlan vierellään. Tällä oli kädessään märkä riepu jolla hän pyyhki Sladen likaisia kasvoja.
Carla kertoi Sladelle kuinka oli lähtenyt kaupungista pian sen jäljeen, kun virus oli alkanut levitä. Hänen vanhempiensa sairastuessa Carla ei pystynyt kestämään sitä. Hän ei tiennyt miten selvitä siitä surusta, varsinkin kun rasitteena oli se tieto jonka hän oli oppinut heidän perheestä - mitä oli tapahtunut vanhempien olessa vasta teini-ikäisiä. Heidän kuoltua Carla ei tiennyt mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Slade oli vetäytynyt omiin ajatuksiinsa ja Carla alkoi tuntea pelkoa ja paniikkia. Eräänä iltana hän sitten pakeni…
Lopulta nähtyään lasten ja nuorten kävelevän kylän halki, johon hän oli asettunut asumaan ja huomatessaan miten he kaikki olivat murheen murtamia, Carla päätti että oli aika löytää hänen veljensä. Hänen ei pitäisi olla yksin eikä pitäisi Sladenkään – viruksen kaltaisen tragedian pitäisi tuoda ihmiset tiiviimmin yhteen, ei erottaa heitä.
Etsittyään omin päin Sladea turhaan kaupungissa ja jouduttuaan kohtaamaan vaaroja, jotka vaanivat tätä nykyä joka nurkan takana, Carlan tielle sattui lopulta ryhmä palkkionmetsästäjiä. Hän päätti että se olisi helpoin ja turvallisin tapa löytää Slade. Sillä aikaa hän voisi yrittää tehdä heille jalansijaa pienessä kaupungissa.
Carla joutui epätoivon partaalle viikkojen kuluessa ohi eikä hän ollut vieläkään koonnut tarpeeksi rahaa palkkionmetsästäjille. Hän teki kaiken osaamansa ja voitavansa hankkiakseen ruokaa ja tarvikkeita, joilla maksaa Slade vapaaksi. Ainoa asia, joka auttoi häntä jaksamaan oli tieto siitä, että Slade oli elossa ja turvassa.

Hitaasti veli ja sisar vaelsivat peltojen ja mäkien halki kohti Carlan uutta kotia. Hän kertoi Sladelle, että kylä oli vähän alkeellinen, mutta siellä ei ollut samoja vaaroja kuin joita hän oli tavannut kaupungissa. Slade ei välittänyt siitä minne he olivat menossa, kun hän pääsisi vaan sänkyyn nukkumaan, voisi siistiytyä ja voisi kerätä voimiaan.
Hän katsoi pitkän aikaa taakseen heidän astuessaan kaupunkiin, ja hyvästeli hiljaa menneisyytensä. Sen jälkeen hän katsoi eteensä ja veti syvään henkeä; Slade katsoi yläpuolella olevaa kylttiä, joka toivotti hänet tervetulleeksi hänen uuteen elämään - Libertyyn.