Pre-Tribe

Ruby

Merkittävän poliitikon tyttärenä ei ollut huono aloittaa elämää. Ruby oli terveysministeri Benjamin Wallacen tytär ja hänen äitinsä oli talouspäällikkö maan suurimmassa puhelinyhtiössä.

Rubyn vanhemmat olivat tavanneet 25 vuotta sitten yliopistossa ja olivat molemmat päättäneet valmistua ennen naimisiin menoa. He olivat naimisissa kahdeksan vuotta, ennen kuin Andrea päätti pitää urallaan lyhyen tauon ja hankkia ensimmäisen lapsensa - Rubyn.

Kun Ruby oli kolme Andrea ja Ben saivat toisen lapsen, Blaken.

Andrea oli iloinen perheestään ja tunsi sen olevan nyt täydellinen. Hän voisi jatkaa uraansa ja jakaa kotityöt aviomiehensä kanssa.

Liike-elämä, talousasiat, yhteiskuntaa ja ympäristöä koskevat asiat olivat aina puheenaiheina illallispöydässä. Rubyä ja Blakea kohdeltiin aina yksilöinä ja heitä rohkaistiin ajattelemaan itse ja sanomaan ääneen mielipiteensä.

Ruby varttui tietäen, että hänen vanhempansa tekivät pitkiä raskaita työpäiviä ja olivat arvostettuja henkilöitä yhteiskunnassa. He olivat usein perjantai ja lauantai-iltaisin erilaisissa järjestöjen tapaamisissa, jolloin lapset olivat kotona lapsenvahdin kanssa ja katselivat elokuvia ja söivät popcorneja.

Noin kerran kuukaudessa perhe pystyi viettämään yhdessä kokonaisen vuorokauden, jota lapset odottivat todella innoissaan. He tekivät päivän pituisia retkiä johonkin, sään mukaan he kävivät rannalla tai söivät piknikiä metsässä. Joskus he ajoivat kaksi tuntia pohjoiseen ja kävivät tapaamassa isoäitiään. Ja illalla Andrea valmisti isolle porukalle ruokaa ja he katselivat tv:tä tai pelasivat videopelejä ennen, kuin he menivät nukkumaan.

Yhtenä lauantai-iltana, kun itse asiassa molemmat Ben ja Andrea olivat kotona, he istuivat kaikki syömässä paistettua kanaa ja he keskustelivat projektista, jonka Terveystutkimuslaitos rahoittaisi. Ben oli nähnyt ensimmäisenä kokeen, jossa oli käytetty lääkettä ikääntymistä vastaan. Lääke oli vielä kehittelyvaiheessa, mutta kuitenkin ensimmäisessä kokeessa siitä oli saatu vaikuttavia tuloksia.

Ben oli innostunut, mutta Andrea suhtautui epäileväisesti.

"Elämään kuuluu luonnollisena osana, että kaikki kuolevat joskus " hän sanoi. " Se on luonnon tapa toimia ja meillä ei ole mitään oikeutta sekaantua siihen". "Minä toivon, että he tietävät mitä tekevät!"

Ben ymmärsi hänen näkökulmaansa, mutta pystyi kuvittelemaan myös mahdollisuudet!

Ruby kuunteli kiinnostuneena. Hän oli vain 15, mutta itsensä ajatteleminen edes neljäkymppisenä tuntui tarpeeksi inhottavalta - rypyt, muistikatkot, kävelykepit - se kaikki oli liikaa. Kuvittele, jos eläisit 130-vuotiaaksi! Kuinka hirveää se olisi!

Elämä jatkui tavalliseen tapaan. Ruby ja Blake kävivät joka päivä koulua ja Andrea ja Ben työskentelivät kunnianhimoisesti.

Eräänä iltana Ruby makasi hereillä sängyssä, hän ei saanut unta. Hänellä oli ollut tosi jännittävä päivä! Uusi poika koulussa oli kysynyt häntä ulos ja hän oli suunnitellut ystävänsä Rachelin kanssa tuplatreffejä leffateatteriin lauantai-illaksi. Mitä hän pukisi päälleen? Haaveilun läpi Ruby kuuli oven läpi, kuinka hänen vanhempansa keskustelivat hieman tavallista kiivaammin. He eivät koskaan tapelleet ja keskustelivat aina vaikka mistä aiheista, mutta Ruby tunsi, että tämä keskustelu oli erilainen. Hän nousi ylös sängystä ja avasi ovea hieman enemmän ja meni takaisin sänkyyn kuuntelemaan.

Hänen isänsä puhui jälleen anti- vanhentavasta lääkkeestä. Yksi keskuksen tutkijoista oli varma siitä, että lääkettä oli kokeiltu ja testattu riittävästi ja että se oli valmista ja kaksi viikkoa sitten hän oli vienyt sitä mukanaan kotiin ja nauttinut sitä yhdessä vaimonsa kanssa. Eilen hän ei ollut ilmestynyt töihin ja he olivat löytäneet hänet kotoa - ryppyisenä, rakkulaisena, vanhana ja kuolleena kuten myös hänen vaimonsa.

Uutinen oli levinnyt tutkimuskeskuksessa ja ihmiset olivat alkaneet hermoilla. Ben oli tavannut tutkimuksen johtajan ja he olivat päättäneet pysyä hiljaa asiasta. Lehdille tai medialle ei saisi antaa vihiä asiasta. He myös päättivät, että suurimman osan tutkimustiimiä jatkaessa tutkimusta ja anti-vanhentavan lääkkeen kehittämistä, niin loppuosan olisi paras alkaa kehittää vasta-ainetta, mikäli sitä tultaisiin tarvitsemaan...


Osa 2

Elämä jatkui Wallacen perheessä normaalina seuraavat pari viikkoa. Lapset saavuttivat huippuarvosanoja koulussa ja Ben ja Andrea olivat ostaneet Blakelle lahjaksi uuden pyörän ja luvanneet Rubylle auton hänen 16-vuotissyntymäpäivälahjaksi, koska hän menestyi niin hyvin koulussa.

Myöhään seuraavana perjantai-iltana Ben saapui kotiin näyttäen siltä kuin olisi nähnyt kummituksen. Andrea ja lapset olivat jo sängyssä, mutta Ben tiesi, että sitä parempi mitä aikaisemmin hän kertoisi heille. Herätettyään heidät kaikki, johdatettuaan heidät alakertaan ja keitettyään heille kupilliset kuumaa kaakaota, hän kertoi uutiset.

Anti-vanhentava lääke oli aiheuttanut viruksen.

Kaikki jotka olivat työskennelleet laboratoriossa viime kuussa, olivat menehtyneet. Terveystutkimuslaitos ei ollut vielä paljastanut tilannetta yleiseen tietoon, ja se näytti pahalta. Virus oli paennut laboratoriosta tuon ensimmäisen tutkijan mukana, joka oli nauttinut lääkettä kotona vaimonsa kanssa. Kaikkialla missä he olivat käyskennelleet - supermarketissa, puistossa, squash-klubilla jne. viikkoa ennen kuin he olivat kuolleet, virus oli jatkanut leviämistä.

Yksi outo asia jonka tutkimusta johtaneet henkilöt olivat huomanneet, oli että lapset eivät kuolleet siihen. Vain aikuiset. Mutta he eivät tienneet minkä takia.

Kukaan ei tiennyt tilanteesta paitsi Terveystutkimuskeskus ja kehityslaitos sekä Ben. He eivät olleet koskaan kuvitelleet, että kehitystyöllä voisi olla niin kamalat seuraukset.

Ben selitti hänen perheelle että tämä virus tuli olemaan epidemia. Lääkkeelle ei ollut vielä vastamyrkkyä eikä tiedetty kuinka se voidaan pysäyttää erityisesti kaikkien sen parissa työskentelevien kemistien ja laboratoriotyöntekijöiden kuoltua.

Ben oli ajatellut tilannetta koko päivän ja oli päättänyt, että perheenä heidän kannattaisi keksiä itselleen jotain turvallisuustoimenpiteitä - jotain täytyi tehdä ja se täytyi tehdä nopeasti. Andrean ja Benin täytyisi eristäytyä kaikesta muusta maailmasta.

Huomenna he menisivät ulos ja ostaisivat riittävästi ruokaa, vettä ja kaikkea tarpeellista, jolla he pärjäisivät pari kuukautta. Jos heidän ei tarvitsisi sen jälkeen lähteä talosta tai vielä parempi, kellarista, niin virus epätodennäköisesti tarttuisi heihin.

He muuttaisivat kellarin täysin käytännölliseksi huoneeksi vuoteineen ja ruoanlaittovälineineen ja varaisivat riittävästi tilaa kaikelle heidän ruoalle ja vedelle. Ben hoitaisi ilmankierron kuntoon asentaen seinän läpi suodatinjärjestelmän, ja jos kaikki menisi hyvin, he tulisivat toimeen siellä ainakin seuraavat kahdeksan viikkoa.

Andrea alkoi itkeä. Kuinka sellaista saattoi tapahtua nykypäivänä ja sillä iällä? Eikö sellaisiin tilanteisiin ole osattu varautua asianmukaisilla yleisillä varotoimenpiteillä? Se kaikki johtui heidän ahneudesta. Ihmisrotu ei tyytynyt elämään 60-80 vuotiaaksi - he halusivat enemmän ja se kuvotti häntä.

Seuraavana päivänä kukin sai vastuulleen tehtäviä. Se tuli olemaan valtava projekti suoritettavaksi kahdessa päivässä, mutta sitä ei ollut aikaa ajatella - se täytyi vain tehdä.

Keskiyöhön mennessä heillä oli koossa kaikki tarvikkeet ja Ben oli jo reunustanut melkein kaikki seinät pohjakerroksessa ja suodatinjärjestelmän asennuksesta oli aikaisin iltapäivällä maksettu erittäin korkeapalkkaiselle rakennusmiehelle.

Ben oli myös rakentanut kanavan, joka kulki yläkerran ruokakomeron sisältä heidän pienelle pöytätasolle kellarissa. Sen kautta Andrea ja Ben kommunikoisivat heidän lapsien kanssa. Jos heiltä loppuisi ruoka niin Blake ja Ruby voisivat lähettää jotain alas. Jos he tarvitsivat lisää vettä niin sitä voisi lähettää myös sitä kautta. He voisivat myös puhua keskenään sitä kautta, vaikkakin vain lyhyitä aikoja kerrallaan.

Ruby ja Blake eivät tunteneet oikein mitään - he eivät olleet vielä tajunneet sitä, tai mahdollisesti he olivat. Kumpikaan ei tiennyt oikein mitä tuntea. Se oli outo tunne, kun tiesi, että omat vanhemmat voisivat kuolla pian ja kuitenkin he olivat vielä siinä sinun edessäsi ja näyttivät tavallisilta ja terveiltä. He tiesivät että he tekisivät mitä tahansa estääkseen sen. Mutta toinen puoli Rubysta tunsi myötätuntoa niitä satoja ja mahdollisesti tuhansia muita kuolevia kohtaan, jolla ei ollut mitään ennakkovaroitusta niin kuin hänen vanhemmilla.

Suunnitelma tehtiin jokaista yksityiskohtaa ajatellen. Ben oli kirjoittanut avoimia sekkejä lapsille, jotta he voisivat jatkaa laskujen maksamista ja he olivat myös varastoineet asuntoon kasa kaupalla ruokaa. Ruby ja Blake jatkaisivat koulunkäyntiä seuraavalla viikolla ja kertoisivat kaikille vanhempiensa olevan lomalla ainakin seuraavat 2 viikkoa.

Sunnuntaina tuli se päivä, kun oli aika pistää suunnitelma täytäntöön. Andrea ja Ben olivat päättäneet olla kertomatta heidän työtovereille suunnitelmastaan. He olivat molemmat jättäneet viestit töihin sanoen, että heillä oli perhekriisi (ei kovin kaukana totuudesta) ja sen vuoksi heidän oli täytynyt lähteä kaupungista pariksi viikoksi.

Ben ja Andrea suutelivat lapsiaan ja muistuttivat heitä siitä, etteivät he kadonneet minnekään ja heidän ei tarvitsisi olla huolissaan. He laskeutuivat portaat ja Blake ja Ruby kuulivat lukkojen kääntyvän kiinni ja tiivisteiden liimautuvan oven ympärille, ja he laittoivat vielä varmuuden vuoksi munalukot ulkopuolelle.

Tämä oli ihan totta… suunnitelma joko onnistuisi… tai sitten ei.


Osa 3

Kaikki meni itse asiassa aluksi suunniteltua paremmin. Elämä jatkoi kulkuaan. Kaikki ulkopuoliset luulivat, että kaikki sujui heillä normaalisti ja kaikki perheenjäsenet näyttelivät osansa hyvin. Lapset jatkoivat koulunkäyntiä seuraavalla viikolla ja juttelivat vanhemmilleen ruokakomerokuilun läpi iltaisin siitä kuinka päivä oli mennyt ja oliko heiltä kysytty jotain kiusallisia kysymyksiä.

Kaksi heidän opettajaa ei ollut saapunut tunneilleen viime viikolla. Lapsille kerrottiin heidän olevan sairaina, mutta he eivät koskaan ilmestyneet uudelleen kouluun.

Seuraavalla viikolla lapset eivät menneet kouluun heidän vanhempien pyynnöstä. He olivat kertoneet opettajille menevänsä perhelomalle. Se viikko oli hieman vaikeampi - kaikki luulivat, että he olivat muualla, joten he eivät voineet lähteä talosta, heidän täytyi ajastaa talon valot syttymään tiettyyn aikaan (aivan kuin he olisivat poissa) ja heidän täytyi olla varmoja siitä ettei heitä nähty.

Onneksi aamulehteä toimitettiin yhä joka päivä pääoven postiluukusta. He pysyivät sen mukana tilanteen tasalla viimeisimmistä virusuutisista.

Ruby ja Blake päivittivät joka aamu vanhemmilleen uusimmat kuulumiset. Valitettavasti tilanne ei muuttunut parempaan suuntaan, päinvastoin asiat pahenivat entisestään. Virus oli jatkanut leviämistään ja ihmiset ympäri maata menehtyivät siihen.

Wallacen perhe piti kiinni suunnitelmastaan ja olivat sentään helpottuneiota siitä, että eivät olleet saaneet tartuntaa, koska olivat saaneet tiedon ajoissa.

He noudattivat päivittäistä rutiinia. Ruby siivoili aamuisin kotona herättyään ja nautti aamupalan. Blake nukkui aina myöhään, kunnes Ruby nousi portaat ylös hänen huoneeseen ja kiskoi Blaken ylös sängystä. Koko perhe kerääntyi ruokakomeron kuilun luokse ja lukivat vanhemmilleen päivän sanomalehden kertoen siinä olevat uutiset. Rubylla ja Blakella oli paljon asioita hoidettavanaan. Paljon sellaisia aikuisten asioita joihin he eivät olleet tottuneet. Heidän piti kuitata saapuneet laskut. Pitää silmällä ruokavarastoa, ettei mikään ruoka pääsisi vähään aikaan loppumaan ja varoa ettei kukaan nähnyt heitä.

Blake valitti aina, kuinka ikävystynyt hän oli. Ei ollut mitään tekemistä paitsi lymytä talossa kaikki päivät. Ruby myönsi ettei elämä ollut sillä hetkellä kovin jännittävää, mutta heidän täytyi pysyä suunnitelmassa, koska siitä lipsuminen saattaisi hyvinkin koitua heidän vanhempien kohtaloksi.

Tottakai Rubylla oli ikävä ystäviään, ostosreissuja, puhelimessa rupattelua, McDonaldsia ja kaikkea sitä mihin hän oli tottunut, mutta hän ymmärsi että tässä oli tosi kyseessä ja sen eteen oli tehtävä uhrauksia. Blaken oli vaikeampi ymmärtää asiaa, mutta hän yritti olla kinaamatta Rubyn kanssa ja tehdä niin kuin isosisko sanoi.

Kun neljä viikkoa oli kulunut, Ruby ja Blake saattoivat vaan ulos vilkaisemalla kertoa ettei asiat menneet hyvin. Sanomalehteä ei oltu jaettu neljään päivään ja he eivät nähneet kadulla juuri ketään tai mitään. Vastapäisen talon ikkunat oli rikottu ja kadulle oli kerääntynyt jätettä. Edellisenä iltana jotkut nuoret olivat yrittäneet murtautua heille, mutta Blake oli pelästyttänyt heidät tiehensä.

Seuraavana päivänä hanasta ei tullut kuumaa vettä, mutta sähköt toimivat edelleen, joten he saattoivat keittää vettä kattiloissa liedellä.

Eräänä päivänä herättyään ja laahusteltuaan talossa hetken aikaa Ruby kävi kylmässä suihkussa ja alkoi ajatella aamiaista. Hän tutkaili parhaillaan ruokakomeroa, kun kuuli äitinsä yskintää kellarista.Ruby huusi alakertaan isälleen, että oliko siellä kaikki kunnossa. Isä väitti kaiken olevan hyvin, mutta pyysi Rubya lähettämään heille paracetamolia, koska hänen äidin päätä särki.

Seuraavana aamuna Blake oli luvannut tehdä aamiaista. Hän meni hakemaan keittokomerosta aineksia pannukakkujen tekoon. Samalla hän huusi alas vanhemmilleen tekevänsä aamiaista ja kysyi halusivatko hekin. Yleensä he eivät lähettäneet vanhemmilleen tekemäänsä ruokaa, etteivät nämä vaan saisi tartuntaa, mutta silloin tällöin he olivat vähän lipsuneet tästä.

Blake kuuli isänsä vastaavan, että he olivat jo syöneet ja ettei pitänyt kantaa huolta. Ääni kuulosti kuitenkin käheältä ja kuivalta. “Oletko kunnossa isä?” Blake kysyi ääni hieman väristen. Hänen isä sanoi uudestaan että he olivat kunnossa eikä pitänyt huolehtia. Blake teki itselleen ja Rubylle pannukakkuja ja päätti että puhuisi vanhemmilleen uudestaan tunnin päästä.

Blake kysyi vähän ajan päästä jälleen isältä heidän vointia. Hänen isänsä sanoi jälleen että kaikki oli hyvin ja että heidän äiti oli vielä unessa, ja että voisivatko he antaa tämän nukkua sen sijaan että huhuilivat heille viiden minuutin välein.

Kun Blake kertoi myöhemmin sinä iltana miltä heidän isän ääni oli kuulostanut ja miten hän oli reagoinut, Ruby alkoi myös huolestua. Jokin oli vialla. Hän ei ollut kuullut äidin puhuvan heille pariin päivään ja isä oli aina keksinyt siihen jonkun tekosyyn. Ruby alkoi toden teolla hermostua. He ryntäsivät Blaken kanssa keittiökomeron luokse ja huusivat “Iiiisä, alamme oikeasti huolestua. Oletteko te ihan varmasti kunnossa siellä?”

He saivat vastaukseksi vain heikon kuuloista hönkäilyä. He huusivat uudestaan eivätkä saaneet vastaukseksi enää senkään vertaa.

Mitäs nyt? Jos he avaisivat kellarin oven katsoakseen miten heidän vanhemmat voivat, he saastuttaisivat sen. Entä jos heidän vanhemmilla oli sittenkin kaikki hyvin? Mutta entä jos heidän vanhemmat olivat vetämässä siellä viimeisiä henkäyksiään? Lapset tunsivat itsensä avuttomiksi ja heitä pelotti. Heidän ikäisten ei kuulunut joutua tekemään tällaisia päätöksiä. Kaikki riippui heistä eivätkä he tienneet miten toimia.

Lopulta he päättivät, että heidän täytyi mennä alas ja katsoa mikä oli vialla. He avasivat riippulukot avaimilla ja työnsivät ovea sen jälkeen voimakkaasti murtaakseen eristeseinämät. He ryntäsivät kellariin johtavat portaat ja näkivät isänsä, joka makasi keskellä lattiaa. Hän oli rakkuloiden peitossa ja yritti haukkoa ilmaa. He näkivät äitinsä hahmon, joka makasi sängyllä valkoisen lakanapeitteen alla.

He ryntäsivät isänsä luokse, joka öpystyi hädin tuskin avaamaan silmiään, jotka olivat niin turvoksissa hänen naamaa peittävien rakkuloiden vuoksi. Ruby ja Blake olivat shokissa. He itkivät ja haukkoivat itsekin henkeä. He huomasivat, että heidän isänsä yritti kertoa heille jotain. He yrittivät tukea isäänsä istuma-asentoon niin että hänen olisi helpompi puhua.

“…….vastalääke….kaupungin laboratorio….”

Sen verran hän onnistui sanomaan.